Lupailimme että palaan tänne Johannan Hullaannu ja hurmaannu -blogiin vierailemaan aina silloin tällöin ja nyt kun kesälomaa on ollut parisen viikkoa niin tuntui hyvältä kirjoittaa muutama rivi. Kevät on mennyt monella tavalla uuden opettelussa ja muutoksen ihmettelemisessä. Täytin maaliskuussa 40 vuotta ja aloitin minulle uuden, vähähiilihydraattisen, ruokavalion noudattamisen... Kilot tippuvat hiljakseen ja olo on hyvä, tasapainoinen ja energinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni painonhallinta ei tunnu tippaakaan ahdistavalta, hankalalta tai mahdottomalta.

Samalla kun hämmästelen kehossani ja päässäni tapahtunutta muutosta, ihastelen myös ympärilläni tapahtuvaa kasvamisen ja kasvun ihmettä. Rakennamme pikkuhiljaa pihasta puutarhaa. Toukokuisen myllerryksen jälkeen osa puutarhasta sai uuden rnurmikon, jonka kasvamista odotan kuumeisesti. Ystäväni vinkkauksesta osa yrteistä, sipulit ja salaatit päätyivät veljeni hommaamiin, lavakauluksista tehtyihin, kasvulaatikoihin. Samaiselta veljeltä sain myös ylimääräiset saunan rappuset, jotka päätyivät käsittelyni jälkeen yrttiruukkujen alustaksi.

Olen saanut valtavat määrät perennoja ja pensaita ystäviltäni, joiden selviytymistä ja kasvua seurailen silmä tarkkana. Lisäksi suuntasin jo toukokuun puolivälissä Karimaan mahtavaan puutarhaan Kokemäelle. Tämä paikka on jokaisen viherpeukalon taivas!

En olisi uskonut, että puutarhanhoito voisi viedä tämmöisen levottoman sielun mielenkiinnon niin täysin. Nautin kotoilusta ja kasvien hoitamisesta aivan käsittämättömän paljon... Niin... Miten se menikään? Tärkeintä on puutarhanhoito ja sekään ei ole niin kovin tärkeää...?!?

La dolce vita!

Marjaana

Kiitos Marjaanalle /Johanna

Kuten Marjaana viime postauksessaan kirjoitti jää Hullaannu ja Hurmaannu-blogi nyt minun temmellyskentäkseni. Siksi myös uusi logo. Alunperin idea blogista (kuten monesta muustakin tärkeästä asiasta elämässäni) tuli juuri Marjaanalta, suurkiitokset siitä hänelle! Enpä tiedä olisiko oma uskallukseni koskaan riittänyt siihen että olisin aloittanut oman blogin pitämisen yksin. Minulle blogimaailma oli vielä suuri tuntematon tuossa syksyllä kun aloitimme mutta vähitellen olen myös minä päässyt upeaan runsaaseen ja luovaan blogimaailmaan mukaan.

Tässä allaolevat kuvat ovat ensimmäisestä postauksestamme.

Auringonkukat sain Marjaanalta kun hän tuli miehensä kanssa kyläilemään mökillemme viime kesänä.

Halauskuva on samaiselta kerralta sitten hieman myöhemmin aamuyön tunteina... ;)

Toivon mukaan saamme kaikki nauttia Marjaanan postauksista aina silloin tähtivierailijan roolissa :)

VIELÄ KERRAN SUURKIITOKSET HALIEN KERA MARJAANALLE <3

Uusi vuosi ja... / Marjaana

Kokonainen viikonloppu kahden. Hyvää ruokaa, kuohuvaa, tulevan vuoden suunnittelua, häiden suunnittelua ja toteuttamista, musiikkia, elokuvia... Täydellinen uusi vuosi. 

Perinteinen uuden vuoden kuohuvamme (ihanaa kun on ollut yhdessä jo kohta neljä vuotta voi alkaa kutsua tiettyjä asioita perinteiksi) on Anna de Codorniu, samaa suositteli myös ystävämme Johanna Hellan ja viinilasin välissä -blogista. Varsinaista herkkua. Leffaksi  valitsimme ihanan ja sydäntä riipaisevan Pariisin Varpusen, La Vie En Rose...

Lisäksi katsoimme tietysti  Yle Areenalta kaksiosaisen minisarja keisarinna Sisistä. Ihana pukuepookki. Pidin valtavasti tästä uudesta versiosta... Kiitos, Johannalle,  Hellan ja viinilasin väliin. Ilman vinkkausta olisi mennyt ohi. Ehtii muuten vielä... :-)

Herkuttelimme kaikenlaista viikonlopun aikana, mutta kohokohta oli uuden vuoden aaton etanat. Valmistamme etanat aina Pastanjauhantaa-blogin ohjeen mukaan. Täydellinen resepti. Nam.

Muurlan lasit ovat kihlajaislahja veljeltäni ja hänen vaimoltaan. Lempilasissani on teksti:" Lennä, lennä, anna mennä!"

Sitä neuvoa aion noudattaa koko vuoden 2012! Lennän ja annan mennä!

Vuonna 2012:

- vietän upeat hääjuhlat

- täytän 40 vuotta onnellisena ja kiitollisena

- paijaan ja rakastan miestäni ja perhettäni

- istutan puita ja pensaita

- maalaan mökin sisäkaton valkoiseksi

- liikun säännöllisesti

- luen ja otan opikseni

- kirjoitan ja kuvaan

- laitan hyvää kotiruokaa kekseliäästi ja rakkaudella

- karsin... ainakin vähän...

- käyn teatterissa 

- en missaa Helsinkiä - World Design Capital Helsinki 2012

- teen käsitöitä

- olen hyvä ystävä <3

Entä sinä?

Joulu on hiipinyt sisään... / Marjaana

Joulu on ihan pian ja nyt kun on vuoden viimeinen viikonloppu vietetty Kaarinan kodissa, Turun kulttuuripääkaupunkivuosi hyvästelty Logomon gaalassa ja kitaristipojan viimeinen konsertti kuunneltu Turun Raatihuoneella, niin voi antaumuksella syventyä jouluun täällä maalla. Onneksi joulu on jo hieman hiipinyt kotiin... vähän kuin varkain; koristeita siellä täällä, kynttilöitä, kukkia, piilotettuja, paketoimattomia lahjoja... Vielä hieman siivousta, jouluruokien valmistamista ja joulun tuoksuja ja koko perhe koolle, niin joulu on tervetullut meille. Ihan ilman stressiä ja hampaankiristystä. Asenne ratkaisee. Aina. :-)

Tulppaanit ovat lempikukkiani joulun aikaan.

Muutama askel ulko-ovelta metsään ja sieltä löytyi männyn oksia,
mustikan varpuja ja muutama katajan oksa. Ja päälle pari hopeapalloa.

Olohuoneen nurkassa kököttää SEASON-puumme. Erään opiskelijani messuille
tekemä tuotos muutaman vuoden takaa.
Koristeet vaihtelevat fiiliksen ja ajankohdan mukaan.
Nyt vuorossa hopeiset joulupallot ja kaamosvalot.

Hopeanhohtoiset joulupallot ovat pyörineet pitkin olkkaria sinnetänne.

Yllä olevat kuvat on ottanut ihana Julia Santanen. Kiitos, Julia, niistä! <3

Tässä talossa - kirjasto / Marjaana

Sanotaan että asunnossa pitää asua melko pitkään ennen kuin tilat tuntee omikseen ja tavarat, asiat ja toiminnot asettuvat paikoilleen. Tämä on niin totta! Olemme asuneet talossamme hieman yli kaksi vuotta ja nyt rupeaa hiljalleen tuntumaan siltä, että olemme asettuneet oikeasti taloksi.  Yläkerrassa, portaiden päässä, on melko suuri avoin tila, jonka molemmilta puolilta löytyy makuuhuoneet. Aluksi huone oli eräänlainen telkkarihuone, mutta koska perheessämme katsotaan äärimmäisen vähän televisiota, tuntui haaskaukselta antaa yhtä huonetta sellaiselle toiminnolle. Nyt huoneesta on muodostunut kirjasto/työhuone.

Kirjastosta löytyy mm.  opiskeluaikoina  hommaamani 40-luvun kirjahyllyt, joiden lasivitriinit olen rikkonut muuttojen yhteydessä (ehkä jonain päivänä teetän uudet), vanhempieni kirjoituspöytä 80-luvulta, elämäni kallein huonekaluhankinta eli IDP:n nahkasohva, isoisäni vanha senkki 40-luvulta sekin, kollegani  lyijykynäpiirros ja melko kämiset, mutta toimivat stereot. Minulle erityisen tärkeitä esineitä ovat kirjahyllyn päältä löytyvä isäni vanha keilapallo ja Pekalta saamani Milla Karppisen taulu Minä suojelen sinua sekä näyttöpäätteen yläpuolella oleva inspiraatiotaulu, johon ole kerännyt sekalaisen kokoelman minulle tärkeitä asioita. Isäni menehtyi vuonna 1995 leukemiaan ja hän harrasti minun lapsuudessani keilaamista. Jostain syystä Black Beauty -nimisestä keilapallosta on muodostunut minulle tärkeä muisto ja se on kulkenut kodista toiseen mukanani.

Ainoat uudet hankinnat kirjastoon olivat punataustainen seinäkello ja  punainen pyöreä matto -  molemmat Askosta. Mielestäni kirjastossamme on  hieman brittiläinen meininki. Melkein voisin kuvitella neiti Marplen istumaan sohvalle pohdiskelemaan murhamysteeriä...

Kirjastossamme dataillaan, kuunnellaa musiikkia ja äänikirjoja, luetaan kirjoja, katsellaan silloin tällöin televisio-ohjelmia, suunnitellaan ja visioidaan. Niin, ja blogataan. :-)

Johanna on ottanut kuvat. Kiitos niistä!!!

Inspiraatiotauluni.

Kirjahyllyn päällä kököttää isäni vanha keilapallo Black Beauty.

Värikoodatut kirjat.

Miksei työpiste voisi olla aina tämännäköinen?

Kollegani Minnan piirtämässä taulussa on  kaunis nainen ja Eeva Kilven Runo. <3

Tanssitaanko? / Marjaana

Tanssi on mielestäni kaunista ja hauskaa ja ihanaa ja... vaikeaa. Harrastin nuorempana, ja vähän vanhempanakin, jonkin verran jazz-tanssia ja olen käynyt muutaman kerran elämässäni lavatansseissa ja muutaman illan tanssikurssikin on tullut aikanaan kahlattua. Viime aikoina tanssiminen on ollut  lähinnä zumbaamista ja tanssin katselua  satunnaisesti televisiosta. Olen kuitenkin aina jollain tavalla kokenut pitäväni todella paljon tanssimisesta ja nauttinut siitä suunnattomasti. Elämästäni on kuitenkin puuttunut tanssi lähes kokonaan. Aina viime sunnuntaiaamuun saakka.

Häihin ei enää ole pitkä aika ja vaikka juhlamme eivät ehkä ole kaikkein traditionaalisimmat, niin päätimme kuitenkin, että jossain vaiheessa iltaa tanssimme häävalssin. Ensin ei meinannut löytyä ollenkaan edes kappaletta, jonka tahdissa voisimmme kuvitella tanssivamme. Kun biisi sitten kuitenkin löytyi ja sille vielä upeat esittäjätkin ystäväpiiristä, niin tajusimme että häävalssi pitää sisällään myös meidän osuuteemme. Meidän olisi tanssittava. 

Miltei nelivuotisen yhdessäelomme aikana ei hirveästi olla tanssittu. Taisimme heilua kihlajaisbileissämme parin biisin verran ja jossain keikoilla on tullut hiukan keinutettua lanteita. That´s it.

Käännyin epätoivoisena kollegani puoleen, joka harrastaa miehensä kanssa kilpatanssia. He lupasivat valottaa meille paritanssin ihmeellistä maailmaa. Parin tunnin treenien aikana tajusimme, että emme ole aivan toivottomia tapauksia ja että tanssi on huikean hauskaa ja supetehokasta liikuntaa. Valssin askeleet alkoivat löytyä ja onnistuimme jopa tekemään aika sulavan vaihdon. Ehdimme treenata myös hieman lavafoksia. Ja jatkoimme kotiin päästyämme. Nyt odotetaan tulevaa viikonloppua ja sitä, että pääsemme saman katon alle treenamaan... Slow, slow. quick, quick, slow...

 

Ihastuimme Doris Dayn kappaleeseen Perhaps, perhaps, perhaps, jonka tahdissa oli ihanaa treenata foksin askeleita.

Kuva: Julia Santanen

Kun pituuseroa on parikymmentä senttiä, paritanssitausta lähes olematon, toinen musikaalinen kuin mikä ja toinen epämusikaalinen,  toinen on tottunut viemään (ei se miespuolinen) ja aikaa rajallisesti, niin on otettava yhdessä tavoite: mehän tanssimme häävalssimme  - ja hyvin!!!

Tämä talo / Marjaana

Tämän talon tarina, jossa meidän perheemme suurimmaksi osaksi asuu on vähintäänkin erikoinen. Sitä alettiin rakentaa vuonna 2002. Talo oli monella tapaa unelmieni talo; iso, rapattu kivitalo keskellä mäntymetsää. Samaisessa metsässä olin leikkinyt  lapsena naapurin poikien kanssa Tarzania ja inkkareita. Lapsuuden kotini on melko lähellä. Talo ei ehtinyt valmistua asuttavaan kuntoon, kun maailma viskoi minut ja poikieni isän erilleen vuonna 2004. Muistan parkuneeni talon pihassa ja yrittäneeni vakuuttaa itselleni, että ne ovat vain kivisiä seiniä, jotka eivät merkitse mitään. Talo jäi erossa ex-miehelleni.

Jännällä tavalla maailma kuitenkin järjestelee asioita ja syksyllä 2009 päädyin vuokralle tähän taloon poikieni kanssa. Ex-mieheni oli vuokranatajana ja poikien toisena kotina talo oli ollut jo pidempään. Tunsin heti palanneeni kotiin, mutta yritin olla kiintymättä liikaa paikkaan, sillä olin oppinut että maailma viskoo tätä naista; milloin Lappiin tunturien ja jänkhien keskelle ja milloin tuuliseen Turkuun. Mutta niin siinä sitten vain kävi, että sielunkumppanini ja suuri rakkauteni (tuleva aviomieheni Pekka) oli sitä mieltä, että pystymme järjestelemään elämme siten, että ostamme tämän talon. Yksin en olisi siihen pystynyt. Olemme omistaneet tämän talon nyt reilu kaksi kuukautta, enkä vieläkään tahdo uskoa, että se on meidän oma! Nipistelen itseäni vähän väliä. :-)

Talossa on tilaa koko poikakvartetillemme ja täällä on ihana pitää juhlia. Taloa ympäröi mustikkamättäät ja rauha. Rakastan tätä taloa. Ei haittaa vaikka jouduin odottamaan unelmani toteutumista kymmenen vuotta...

Suppiksia ja slaavilaista sielunmaisemaa / Marjaana

Metsät ovat pullollaan suppilovahveroita eli suppiksia, jotka ovat ehdottomasti lempisieniäni. Mielestämme sienestäminen on jollain tavoin hyvin meditatiivista puuhaa ja viime aikoina viikonloppujen ohjelmaan onkin ollut voimakas tarve mahduttaa parin tunnin sieniretki. On ollut hauska huomata, millainen vaikutus syksyisillä sieniretkillä on  ollut myös poikakvartettiimme. Metsästä on palannut neljä punaposkista ja iloista poikaa, vaikka lähtö on saattanut olla melko takkuistakin...

Pieni pala luksusta arkeen oli kun katoin itselleni töistä palattuani punaviinilasin, palan viikonlopusta jäänyttä sienipiirakkaa, pienen tupsun persiljaa kasvimaalta ja pysähdyin nauttimaan. Liian usein sitä kiskoo töiden jälkeen huomaamattaan ruokaa napaansa. Havahduin myös ihastelemaani kaapista kaivamaani pöytäliinaa. Vannon Marimekon kerniliinojen nimeen ja Katsuji Wakisakan punainen "Kumiseva"  vuodelta 1971 on minun syys/talvi -pöytäliinani. Jollain lailla "Kumiseva" puhuttelee slaavilaista sielunmaisemaani...

Yleensä valitsen tutun, turvallisen ja edullisen punaviinin itselleni. Tällä kertaa päädyin irrottelemaan uutuudella. Varsinaisesti sukat eivät pyörineet jaloissa, mutta hinta oli edullinen. Kelpo viini siis. :-)

Kuivaamme sienet kiertoilmauunissa. Uunin luukku hieman raolleen ja lämpö alle 50 asteeseen. Sienet kuivuvat kunhan saavat olla rauhassa yön yli.

Kuvassa olevan piirakan pohja on valmistettu voista ja täysjyvävehnäjauhoista. Täytteessä on paistettuja sipuleita ja suppiksia, sinihomejuustoa, muna, kermaa, juustoraastetta ja ripaus mustapippuria ja paprikajauhetta.

Jäähyväiset saaristolaiselämälle / Marjaana

Lokakuun ja marraskuun viikonloput ovat hiljalleen täyttymässä kaikenlaisella pienellä ohjelmalla, joten laitoimme mökin varmuuden vuoksi talvikuntoon. Viikonloppu oli siihen tarkoitukseen huikea; aurinko lämmitti päiviä ja kuutamo valaisi öitä. Syksykö muka harmaa ja ankea???

Päädyin kuvaamaan viikonloppua etsien ympäriltäni punaisia yksityiskohtia... Ja niitähän riitti.

Ei värillä väliä... kunhan se on PUNAINEN.

    

Mökkimme on 60-luvulla rakennettu pieni kalastajatorppa, jonka hirret ovat käsinveistetyt. Komuutti on jäänyt edellisiltä asukkailta. Onneksi.

Mökkimme sisustustuksessa näkyvät eri aikojen ja persoonien.... kerrostumat?!? :-) Olen perinyt paikan vanhemmiltani ja monella tapaa edellinen sukupolvi on vielä läsnä. Nämä 1970-luvun tuolit ovat vanhempieni peruja ja punaiset. Tykkään niistä.

Sininen ja valkoinen ovat päävärit mökin sisutuksessa ja olen piristänyt sitä punaisella ja turkoosilla. Punainen sydänessu on  mielestäni söpö ja talouspaperiteline punainen.

Punaiset myrskylyhdyt  ja kuutamo valaisivat öistä saunomistamme.

Säärystimet ovat viime talven tuotantoa. En varsinaisesti ole mikään käsityöihme, mutta vanhemmiten on käsistä alkanut syntyä jotakin.

Luin jostain että 70-luvun muoviastiat ovat suosittu keräilykohde. Meillä ne ovat olleet ja ovat edelleen kovassa käytössä.

Punamullattu suulimme.Varsinaissuomalainen mieheni ei ymmärtänyt, mikä suuli on... Turun puolessa on kuulemma vajoja.

Minä valitsin putkitongit.

Kesän aikana kotisatamaamme, Laitakariin, oli ilmestynyt majakka. Kaunis.

Elämää, ei sen enempää... / Marjaana

Olen ihan justiinsa 40-vuotias. Minulla on kolme kotia, 4 poikaa (kaksi omaa ja kaksi bonusta), ihana mies ja kasoittain liian pieniä vaatteita. Pääsääntöisesti asun Satakunnassa mäntymetsän keskellä isossa kivitalossa, mutta osan elämästämme vietämme Turun puolessa, rivitalossa,  lisäksi meillä on kesäkoti saaressa. Suuruusioperheemme kokoonpano vaihtelee ajankohdasta riippuen, niin kuin koko elämämme... Mutta eipähän ole tylsää... :-)

Opiskelin aikoinani kotimaista kirjallisuutta yliopistossa ja opetan työkseni. Lisäksi pyöritän verkkoputiikkia, DecoraFrameShopia päätyöni ohessa. Rakastan merta, sisustamista, Lappia, lehtiä, kirjoja, musiikkia, elokuvia, hyviä keskusteluja, lunta ja pakkasta, tuoreita kukkia, sienestämistä, lapsia...

Kirjoittelen mielelläni kaikesta, minua liikuttavasta - ja kuvaan myös. Kuvaaminen ei ole minun vahvimpia juttujani, mutta opettelen koko ajan lisää... niin pokkarikamerani ulottuvuuksia kuin Photoscape-ohjelmaakin...

Mielestäni täydellinen hetki on: lasi skumppaa kädessä (tai vaihtoehtoisesti punaviiniä,  sääolosuhteista riippuen), mies kyljessä ja edessä meri. Tässä hieman maistiaisia elämästäni.

Sisustaminen on intohimoni.

Suuruusioperheemme tuoreessa kuvassa. Kuva: Julia Santanen.

CV:ssäni lukee, että olen ollut opettajana Korvatunturin koulussa!!! Kuva: Elina Vaahensalo.

Olen vasta aloittelemassa puutarhan perustamista ja elämääni viherpeukalona. Syksyn 2011 satoa.

Kuopukseni muutaman vuoden takaa... Tämä kuva saa minut aina hymyilemään.

Kalevalan mukaan Kyllikki oli saariston kaunein nainen ja jakeli rukkasia ympäriinsä. Meidän Kyllikki on jo vanha ja hieman vaivainen lasikuitupotski, joka oikuttelee aina välillä, mutta kyyditsee  meidät  uskollisesti saareen kerta toisensa jälkeen.

Kemijoki. Asuin sen varrella viisi kuukautta elämästäni.

Meri kimmeltäää ja tuoksuu... mereltä! Nam.

Pionit, ruusut, krysanteemit, amaryllikset... Olen ollut nuorena naisena kiireapulaisena kukkakaupassa ja olen hulluna kukkiin - saatan laittaa viimeiset rahat tuoreisiin kukkiin ja vingutella sitten Visaa lopun edestä. :-)